Muistinosoituksia: Jälkipuheesta

  • Ke 30.3.2016 klo 14:49

Muistinosoituksia: Jälkipuheesta

Seisoin, seison lentokoneen portailla, sisään astumassa Amerikkaan lentoa varten – 1960.

Edessäni, etelään päin, näen saksalaisen perinteen, Hartmann, Zimmermann, Henze; vasemmalla Szymanowski ja vasemmammalla Skrjabin, (jotka etelässä ollessani eivät näkyneet kovin hyvin.) Oikealla? Filmiä, elämää. The Modern Jazz Quartet, Art Ensemble of Chicago.

Paavo Heininen © Saara Vuorjoki, FimicNyt löydän sen saman lentokoneen ovitasanteen muistelijan kotimuseosta. Pysähdyn, säpsähtäen:

Olen nyt paneutunut Sessionsiin (Carterhan on ollut tiiviisti kuvassa koko ajan), Babbittiin, Feldmaniin etc. Ja vasta nyt William Schumaniin – joka oli Juilliardin rehtori minun aikanani. (Ja David Diamondiin – siitä tarina toisaalla.) Ja saman tien heidän historiaansa alusta alkaen – Roy Harrisista Peter Menniniin, Pistoniin ja Rouseen. Amerikkalaisen sinfonian tarina on lyhyt, mutta innostava – tietoinen riippumattomuuden tunne akateemisesta eurooppalaisuudesta on johtanut parempaan tulokseen kuin monet romanttis-runolliset perinteenjatkot eri puolilla.

Ja tämän keskellä Persichetti, joka ei silloin vielä ollut kirjoittanut jännittävimpiä teoksiaan: kahdeksas ja yhdeksäs sinfonia ja pianokonsertto – ja jota en osannut muutenkaan lähestyä silloisen etelä-orientoituneen katseeni ja vakaumukseni voimakentässä – Reininlaakso! Mutta nyt!

Sitä siis nyt oikealla. Ja vasemmalla: Venäläisessä ja neuvostomusiikissa oli monia, jotka tiesin mutta tunsin vieraiksi, etäisiksi. Nyt oli aikaa. Kuuntelin Mjaskovskia, lähes koko Mjaskovskin, josta ennen ei silmiin eikä korviin ollut osunut nuottiakaan. Kuinka vahva ja omintakeinen olematta ympäristöstään etäinen. Ja Glasunov – josta muistelmien lukijat tiesivät, että hän oli epämiellyttävä tyyppi (Šostakovitšin mielestä). Kuuntelen – ei tarvitse olla aivan läheinen ollakseen kaunis ja lämmittävä. Entä sitten nuoren Glazunovin työ Ruhtinas Igorin esityskuntoon saattamisessa!

Milloin ja miten saamme kuulla – ja nähdä?

Amerikan todennäköisesti tärkein ooppera on Sessionsin Montezuma – joka kantaesitettiin Berliinissä; ei saatavissa tallennetta, ei esitetty Amerikassa.

Milloin saamme kuulla ja nähdä – ja miten ja missä – Ginasteran ja Villa-Lobosin oopperat? Ja Milhaudin monet oopperat, joihin sisältyy mm. suuri trilogia latinalaisen Amerikan historiasta (Cr. Colombe, Maximilian, Bolivar)? ...do not keep your breath!

Ja mitä voi tehdä jotta Väinö Raition suuret oopperat saisivat julkisen elämän? Merikannon II viulukonsertosta tein pianotranskription ’Sonata poetica & concertante’ vain saadakseni sille käyttöä. Jos olisi aikaa, voisi ehkä tehdä piano-transkriptioita ”Prinsessa Ceciliasta” ja ”Kahdesta kuningattaresta”. Partituurista – sillä niiden ns. pianopartituurithan ovat HYVIN, HYVIN pelkistettyjä ja ohuita käytännön ratkaisuja.

...ja? Siinä kaikki, Valekilpikonna sanoi.

Kulkiessamme maailman ajat ja tapahtumat näyttävät kulkevan vieritsemme rataansa, käyränkieroa (so. kaarevuutta useassa dimensiossa): en oivaltanut – oivalsin, en tiennyt – löysin, mutta myös: ei ollut vielä olemassa – on sittemmin syntynyt, ja: näytti olleen ikuisesti – on valmistuva kohta, nuorukaisen elinkaaren säteellä... (Gaudí-tekstini päättyy kuvitelmaan kirkon valmistumisen ympärillä pyörivistä ajatuksista ja tunteista. Etiäisiähän jo on...)

Kiitos ajalle, joka näyttää – kiitos ajan tekijöille, joita ilman mikään ei näyttäisi!

Paavo 21 – Paavo 77

(Teksti teoksesta Muistinosoituksia (2016) toim. Jan Blomstedt ja Kirsi Heininen Blomstedt.)

Paavo Heinisen Aiolos: konsertto uruille ja puhallinorkesterille torstaina 14.4. klo 21.00 Tampereen tuomiokirkossa. Esittäjinä Jan Lehtola, urut, ja Kaartin soittokunta, joht. Petri Komulainen.