© Joonatan Anttonen
Konsertti

Kaartin soittokunta, joht. Petri Komulainen
Jan Lehtola
, urut

Paavo Heininen: Aiolos (2012–2013)
Konsertto uruille ja puhallinorkesterille op. 131
1. Stasis
2. Toccata/Valse
3. Flumen
4. Moto perpetuo
5. Largo Appassionato
6. Capriccioso/Drammatico (Moto perpetuo)
7. Passacaglia
8. Corale
9. Allegro con fuoco

Aiolos oli ilmojen hallitsija. Ilmat liikkuvat, ilman liikereitti on tie. Urkukonsertto on teiden kohtauspaikka. Jan Lehtolan suuri hanke urkuteosteni kokonaistallennus johti loogisesti kohti urkukonserttoa. Tähänastiset urkuteokseni lähtivät urkusävellyksen liturgisesta perinteestä, myöhemmin liittyivät mukaan värien ja kuvien impressionismi, soittimellinen ketteryys ja virtuositeetti. Nyt palataan monumentaalisuuteen – kahden perinteen merkeissä –, sillä tämä konsertto on ilmiselvästi niitä, joita voi myös nimittää sinfonioiksi. Hieman etäisyyttä sinfoniaperinteeseen ottaa tosin orkesterin kokoonpano.

Aiolos-nimen muuan peruste oli vielä se, että orkesteri käsittää vain samaa kuin solistikin, nimittäin ilma-instrumentteja. Ja voisi luulla, että musiikin sävy, kaukana pianosolistin karaktäärejä limittelevästä liikuttelevuudesta, on orkesterikokoonpanon luonteen seurausta. Mutta musiikin olemus oli ratkaistu jo keksinnän varhaisvaiheessa, jossa vielä luulin esim. Toccatan jykevän-raskaan alkusoinnun toteutuvan suuren tuttijousiston soittamana. Päätös kirjoittaa puhallinorkesterille on pikemminkin tekemisissä sen kanssa, että viime vuosikymmenenä olen muutenkin kirjoittanut paljon puhaltimille, esimerkiksi duosonaatit (pianon kanssa) kaikille soittimille, sekä yhtä ja toista suuremmille puhallinyhtyeille.

Aiolos on erilainen kuin muut urkuteokseni, se on erilainen kuin muut konsertot, ja se on erilainen kuin muut sinfoniset teokseni. Ja liturgista musiikkiahan se ei ole, vaikka arvelu hartauden ja pyhyyden rooleista ja ilmaisuista tietenkin herää.

Mahdollista myös on, että samanlaisuussuhde "muihin sisarteoksiin" paljastuu joskus tarkasteltaessa seuraavia, seuranneita teoksiani.

Liturginen? Luonnosteluvaiheessa mukana oli kohtia, joissa hitaaseen sointuvirtailuun ilmestyi intervalleja, molekyylejä, koraalisävelmästä. Ja tietenkin ne lopulta koaguloituivat koko säkeistöksi. Jo varhaisessa vaiheessa totesin että tämä kehittelylinja ei mahtuisi tähän teokseen.

Urkukonsertossa on yhdeksän osaa. Ilmojen tiet haarautuvat, kuin puutarhan polut, hengityksen putkistot tai urkujen ilmakanavat. Osien tutut nimityypit Toccata, Largo, Capriccio, Moto perpetuo, Passacaglia, Allegro con fuoco eivät herättäne kysymyksiä. Stasis? Flumen? Stasis on pysyvä, seisova tilanne: kuvapinta, jossa musta ja harmaa (= yö ja sarastus) huomaamatta muuttuvat aamu-usvan värisiksi. Flumen on liike – ilman, veden ­–, virtaus ehkä, lepotilastaan irtautuva ja etääntyvä. Mutta yhä kuva ja pinta. Nämä osat ovat muotodraaman lähtöpaikka. Lyhyet Ikiliikkujat ovat intermezzoja, konserton pääkuvio on siis muutaman laajan nopean ja parin vielä laajemman hitaan osan kompositio.

Sinfonisena teoksena Aioloksella ei ole mitään sinfonisen monotemaattisuuden tai kehittelyprosessien pinta- eikä piilorakennetta. Sen dramaturgia on mielikuvituksen näyttämöllä selvästi, avoimesti näkyvien ominaisuuksien. Vaikkapa niin kuin laajan laulusarjan, tai Messiaenin moniosaisten kokonaisuuksien. Olen ajatellut mahdolliseksi osittaisvalikoimien muodostamisen. Siten Aioloksesta on ajateltavissa irroittaa kolmekin 'tavallisen' urkukonserton tapaista ja kokoista 'concertinoa' – tilanteisiin, jossa koko resitaalia ei ole käytettävissä.

Konsertto on pitkä. Aluksi aioin ja lupasin tehdä keskitetyn, tiiviin konserton. Solisti kertoi urkupäivä-suunnitelmasta, jossa tarvittiin resitaalin täyttävää numeroa. Lupasin. Aiolos on resitaalin täyttäväksi konsertoksi pitkä. Resitaalin, mutta pitkän, täyttävänä konserttona Aiolos on vakiintuneen keski-eurooppalaisen sinfonisen ajankokemistavan perillinen. Kuvaus 'Brucknerin kokoinen kesto' jättää tietysti kysymyksen: minkä sinfonian?

Kiitän Jan Lehtolaa ja Petri Komulaista teoksen aloitteen tekemisestä ja inspiroivasta ja luottamusta antavasta työskentelyatmosfääristä sekä monista esityksistä ja tallenteista. Kaartin orkesterille kiitos vaskisoitin-teemakauteni huipentavasta teosta.

Syyskuussa 2014, Paavo Heininen

Konsertti päättyy noin klo 22.30.