Soinneista ja arvoista
Sävellysteni alkuidut syntyvät usein improvisoiden ja kuulostellen: nautin improvisoinnista alttoviululla ja kaikenlaisten ympäristön äänitapahtumien ihmettelystä. Tavallisesti jotkut siten syntyneet spontaanit ideat ja soinnit jäävät eloon mielessäni ja alkavat elää omaa elämäänsä, päätyen uloskirjoitettujen sävellysten lähtökohdiksi.
Äänimaailma saavuttaa meidät joka hetki, nukkuessammekin. Joonas Kokkonen harmittelikin äskettäin uusintana kuullussa radioesitelmässään sitä, ettei ihmisellä ole korvaluomia (eikös korvatulppia oltu silloin vielä keksitty?). Reagoimme äänenväreihin hyvin vaistomaisesti ja refleksinomaisesti; äänen aluke, energian jakautuminen spektriin, äänenvoimakkuus, äänen jatkumisen ja muuttumisen tapa sekä äänen lopuke saavat yhteisvaikutuksena aikaan ihmisessä välittömän sisäisen reaktion, jonka älyllinen erittely tapahtuu vasta perästäpäin.
On evoluution perua, että pystymme pelkästään kuuloaistin varassa päättelemään vaistomaisesti paljon äänilähteestä ja sen mahdollisesti aiheuttamasta uhasta. Pystymme tulkitsemaan äänenväristä, että ääni syntyy esimerkiksi hankauksesta, törmäyksestä, katkeamisesta, ravistuksesta, valumisesta, vierimisestä, vyörymisestä, repeytymisestä, rusentumisesta, kosketuksesta, kiehumisesta, palamisesta – tai jonkin olion ääntelystä. Pystymme tulkitsemaan, onko äänilähde pieni vai suuri, mistä aineesta se koostuu, miltä suunnalta ääni tulee, lähestyykö vai loittoneeko äänilähde ja onko ääntelevä eliö rauhallinen vai kiihtynyt.
Äänenväri voidaan ymmärtää kaikkia äänitapahtuman osatekijöitä kokoavana yleiskäsitteenä. Usein sävellyksissäni toisilleen vastakkaisten äänenvärien vaihtelu ja niiden välinen jännite sysii musiikkia eteenpäin muiden perinteisempien keinovarojen kanssa. Käytän säveltäessäni äänenvärivastakohtaparien hamotteluapuna äänisanoja: titaaminen-maukuna, jupina-ujellus, kurlaus-uikutus, natina-moike, pimputus-rouske, humaus-kirskahdus, sähinä-ryske. Saatan myös hahmotella äänenvärisukulaisketjuja, kuten esimerkiksi sihinä-suhina-sähinä-kähinä-kihinä-pihinä-pihahtelu-tuhahtelu-humahtelu-huhuilu, joiden avulla voin asteittaisesti siirtyä äänenvärityypistä toiseen. Äänien ominaisuuksien kuvailussa käyttökelpoisia vastakohtapareja ovat esimerkiksi: kimeä-möreä, lyhyt-pitkä, kirkas-sumea, vakaa-värisevä, karhea-sileä, iskevä-pehmeästi alkava, täyteläinen-ontto.
Mutta voiko musiikin äänenvärillä ilmaista ja käsitellä arvoja? Voisiko musiikki auttaa tulemaan tietoisemmaksi ties mistä tuputetuista ja omaksutuista arvoista? Kuten vaikka epäluottamus-luottamus, vihamielisyys-ystävällisyys, epärehellisyys-rehellisyys, laiskuus-ahkeruus, rumuus-kauneus, likaisuus-totuus, hyvinvointi-kärsimys, tasapuolisuus-epätasapuolisuus, tasa–arvo-epätasa–arvo, ahdasmielisyys-avarakatseisuus, maailmankansalaisuus-impivaaralaisuus. Onko kaikki yhteiskunnassamme hyvin? Entä maailmassa? Mihin tästä? Miksi olemme täällä? Millainen olisi hyvä elämä?
Intuitiivisesti ajattelen, että arvoja voi musiikissa ilmentää, olennoida ja käsitellä äänenväreillä. Vaikka musiikikisi on mahdotonta ilmaista mitään semanttisesti täsmällistä, niin ehkä kuitenkin evoluution meille kehittämää vaistomaista äänenvärien tulkintakykyä voisi musiikissa hyödyntää? Voisi säveltää musiikkiin äänenvärianalogioita, -ketjuja, -rinnastuksia ja -vastakohtaisuuksia. Voisi pyrkiä siihen, että kuulija assosioisi äänenvärit musiikkielämyksen kokonaisvaltaisessa tuoksinassa arvoihinsa ja kenties niiden väistämättömiin ristiriitaisuuksiin, ja että nämä assosiaatiot saisivat hänet pohtimaan arvojaan musiikkikokemuksen jälkeen. Mistä arvoni tulevat? Pitääkö niiden olla näin?
Max Savikangas
***
Max Savikankaan teos Spectroblaster kuullaan Suomalaisen Barytontrion konsertissa Finlaysonin kirkossa perjantaina 20.4. klo 12.
Ajankohtaista 
Säveltäjät bloggaa
