Pää edellä pinnan alle
Suomi on mielestäni hieno maa. Monessakin mielessä. Säveltäjälle maamme tarjoaa verrattain hyvät mahdollisuudet taiteelliseen työhön. Konserttitarjontaa riittää, minkä tuloksena myös elävillä säveltäjillä on tilanteesta riippuen kohtuullisen hyvät mahdollisuudet saada teoksiaan esille. Tukeakin työntekoon löytyy esimerkiksi erilaisten apurahojen muodossa – toivottavasti tilanne säilyy tällaisena myös tulevaisuudessa.
Useat ulkomaiset kollegani ovat ihailleet ja hämmästelleet suomalaisen musiikkielämän ja varsinkin uusimman musiikin elinvoimaisuutta ja kertovat välillä katkeriakin tarinoita omista vaikeista kokemuksistaan muilla mailla vierahilla.
Minkälainen kuva säveltäjänä olemisesta ja toimimisesta mahtaakaan siis olla suomalaisella konserttikävijällä? Elääkö suomalainen tai Suomessa asuva säveltäjä paratiisissa vailla huolen häivää? Täyttyvätkö säveltäjän päivät nuottien roiskimisen lisäksi biisien esityksien kuuntelemisista ja pokkuroimisista lavalla, jatkuen sieltä boheemeihin viin(i/a)nhuuruisiin illanistujaisiin, joista kontataan räkä poskella kotiin muiden jo kiiruhtaessa aamuruuhkassa töihinsä?
No tuskinpa sentään. Vaikka työnteollemme onkin Suomessa varsin hyvät edellytykset, ei ainakaan tämän päivän säveltäjällä, vieläpä nuorella sellaisella, ole varaa ylläkuvatun kaltaiseen boheemielämään. Tuskin kellään on, ikään tai statukseen katsomatta. Säveltäjän päiviä täyttävät lukuisat asiat, joilla ei välttämättä ainakaan nopeasti ajatellen tunnu juurikaan olevan sen kummempaa yhteyttä säveltämiseen. Omalla kohdallani näitä ovat muun muassa sivutoiminen tuntiopetustyö tällä hetkellä kolmessa eri musiikkiopistossa, organisaatiotoiminta (mm. Suomen musiikkineuvoston hallitus), vuosittaisen kesäisen konserttisarjan järjestäminen Turussa ja muutamat muut työtehtävät. Siis säveltämisen lisäksi. Tiedän myös, etten ole tässä tilanteessa mitenkään yksin. Kuva boheemista säveliensä keskelle hautautuvasta erakosta tuntuu hyvin huonosti sopivan oikeastaan kehenkään tuntemaani kollegaan niin Suomessa kuin ulkomaillakaan.
Näistä asioista voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta jospa tämän johdannon jälkeen saisin vihdoinkin siirryttyä siihen aiheeseen, josta alun perin ajattelin kirjoittaa: säveltämisestä, ja varsinkin siihen liittyvästä yhdestä tietystä asiasta, josta on puhuttu julkisesti varsin vähän, ainakin sinä varsin lyhyenä aikana, kun olen itse säveltäjänä toiminut. On mielestäni täysin ymmärrettävää, että säveltäjät eivät syystä tai toisesta välttämättä halua nostaa tätä asiaa esiin. Itselleni asia on juuri tällä hetkellä sen verran pinnalla omassa sävellystyössäni, että ajattelin siitä hiukan avautua, ihan näin julkisesti. Oli se sitten järkevää tai ei.
Verta, hikeä ja kyyneleitä
Säveltäminen on vaikeaa. Ihan pirun vaikeaa. No, kun tämä tuli nyt tunnustettua, niin yritän jotenkin perustella ajatukseni. Luontevalta tuntuu avata asiaa miettimällä omaa sävellysprosessiani.
Olen siitä onnellisessa asemassa, että lähestulkoon kaikki teokseni jo useamman vuoden ajan ovat olleet tilausteoksia eri tahoilta. Tilaukset ovat mahdollistaneet sen, että olen saanut työstäni myös palkkaa (vaikka todella harva säveltäjä tosiasiassa voikaan pelkällä sävellystyöllä itseänsä elättää), mutta motivoivinta oman työntekoni kannalta on muusikkojen kanssa tehtävä aina niin antoisa yhteistyö sekä tilaukseen liittyvä kantaesitys – työni tulee pääsemään julkisuuteen, vaikka edes kerran. Ja mukavan usein biisini ovat kelvanneet esitettäviksi myös kantaesityksen jälkeen. Ulospäinhän tämä näyttää siis hienolta, ellei jopa erinomaiselta. Kivuttomasti ei kuitenkaan tähän tilanteeseen ole päästy. Eivätkä kivut ajan mittaan tunnu hellittävän, vaan ne pysyvät, elleivät jopa kasva aika ajoin.
Kun saan tilauksen ja alan valmistella uutta teosta, pitää ensin luoda jonkinlainen aikataulu koko projektille. Ja kuten tämän alan töissä usein tuntuu tapahtuvan, myös omissa hommissani aikataulut toisinaan elävät joskus rasittavankin paljon. Tähän vaikuttavat tietysti suurelta osin kaikki muut työt, joita oman elantonsa saamiseksi tulee tehdä (pelkällä säveltämisellä kun ei elä), mahdolliset yhtäkkiset tilanteiden muutokset ja silloin tällöin myös se ongelmista henkisesti raskain – säveltämisen vaikeus.
Aluksi kaikki on kuitenkin varsin helppoa. Minun ei ole mitenkään vaikea alkaa kasvatella mielessäni ideaa tapahtumakokonaisuuksista, joita tulevassa kappaleessa voisi olla. Pääsen usein varsin helposti uppoutumaan erilaisiin ajatuksiin ja ihan fyysisestikin havaitsemiini aistimaailmoihin, joissa työn alla olevassa kappaleessa lillutaan (ja tosiaan, onnistun tässä ilman minkään laittomien aineiden apua). Ideoiden saaminen, niiden maistelu ja asettaminen suurempiin kokonaisuuksiin on aina tuntunut itselleni varsin helpolta asialta. Vaikeudet odottavatkin vasta kulman takana.
Ideoiminen on tietenkin tärkeä osa sävellystyötä, mutta verinen ja hikinen vääntö odottaa aina vasta siinä hetkessä, kun uskaltaa asettaa tyhjän valkoisen paperin eteensä. Ja se se vasta karmea kokemus onkin. Joka kerta. Paniikki iskee. Mitä tässä pitäisi tehdä – miten tästä eteenpäin? Epäluottamus ja epäusko omaan itseen nostavat aina tässä vaiheessa rumaa päätään.
Aivan alkuvaiheessa ensimmäisten teosteni ja varsinkin ensimmäisten tilausteni kohdalla epäusko liittyi usein tekniseen osaamiseen – riittävätkö sävellystaitoni tämän teoksen valmiiksi saattamiseen? Olenko ollenkaan kyvykäs tähän hommaan? Opiskelun kautta vähitellen saavutettava ammattitaito liittyen itse materiaalin hallintaan ja työstämiseen tietysti vähentää näitä paineita, mutta kyllä niitä nyt vielä säveltäjäksi valmistuttuaankin tuntee välillä miettivänsä. Tämä vain vahvistaa mielestäni sitä tosiasiaa, että vaikka muodollisesti säveltäjä jossain vaiheessa opinnoistaan valmistuukin, on koko ura ja elämä siitä eteenpäin edelleen opiskelua. Aina voi, ja mielestäni pitää, yrittää kehittyä ja haastaa itsensä. Eteenpäin pitää pyrkiä.
Varsinainen säveltämisen vaikeus näyttäytyykin itselleni niiden ajatusten kautta, jotka liittyvät omaan työhön suhteessa ympärillä vallitsevaan (nyky)musiikin kentän arvomaailmaan. Onko tekemisilläni muiden silmissä (tai tässä tapauksessa kai ennemminkin korvissa, mieluiten kuitenkin sydämessä) mitään arvoa? Ovatko ajatukseni ja estetiikkani kelvollisia muille? Mitä pidetään hyvänä ja merkittävänä – ja olenko itse ollenkaan hyvä? Nämä ajatukset nousevat esiin itse sävellystyön aikana, mutta myös kantaesityksen ja mahdollisten tulevien esitysten lähestyessä, tai jopa niiden aikana ja jälkeen.
Onnistunko töilläni vakuuttamaan ympäristöni ja saamaan tunnustusta, joka mahdollistaa esimerkiksi ajoittaiset apurahat tai sävellystilaukset, jotka taas osaltaan antavat mahdollisuuden edelleen jatkaa ja kehittyä työssäni säveltäjänä? Vai pidetäänkö töitäni arvottomina, ja ajaudunko sitä kautta syrjään vailla todellisia mahdollisuuksia jatkaa työtäni? Musiikin, myös nykymusiikin, kenttä on nykyään niin laaja, monitahoinen, -arvoinen ja kansainvälinen, että tällaiset ajatukset voivat toisaalta tuntua turhilta, jopa typeriltä. Nähdäkseni kuitenkin se, kuinka hyvin säveltäjä tulee vastaanotetuksi lähiympäristössään, olkoon se omassakin tapauksessani Suomi, vaikuttaa tavalla tai toisella tulevaisuuden työskentelymahdollisuuksiin. Näistä syistä varsinkin nuorella säveltäjällä voi olla paineita pyrkiä saamaan tunnustusta töilleen – ja tällä tunnustuksella on epäilemättä merkittävä vaikutus myös säveltäjän itsetunnolle.
Itse olen usein huomannut törmääväni näihin ajatuksiin sävellystyöni aikana. Mieleeni nousee epäröintiä siitä, onko työn alla oleva materiaali tarpeeksi mielenkiintoista ja omaleimaista, jotta se vakuuttaisi myös kuulijansa. Usein ajatukset suuntautuvat myös esteettisiin kysymyksiin. Väistämättä tulee joskus mietittyä, nauttiiko edustamani estetiikka arvostusta myös yleisössään. Tämän päivän turboahdetussa maailmassa omat mieltymykseni sekä musiikin kohdalla että myös sen ulkopuolella viettävät yhä enemmän yksinkertaisuuteen, jopa suoranaiseen pelkistykseen. Usein huomaankin pitkään pohtivani teosteni kohdalla sitä, uskallanko tehdä asioita niin näennäisen yksinkertaisesti kuin haluaisin. Rakastan avaraa tilaa, pitkää, jopa venytetyltä tuntuvaa aikaa, johon voi asettua lepäämään vailla ympäröivän maailman nopeatempoista ahdistusta. Tuossa yksinkertaisessa ja pelkistetyssä maisemassa huomaan viihtyväni ja huomaan havainnointini keskittyvän pieniin yksityiskohtiin, jotka saattavat tässä raukeassa olotilassa nousta suunnattomiin mittoihin. Mutta välittyykö tämä kaikki mitenkään muille – ja onko sillä mitään arvoa?
Juuri nämä ajatukset tekevät säveltämisestä itselleni niin vaikeaa. Eikä vähitellen karttuva kokemus ainakaan vielä tähän mennessä ole tuntunut huomattavasti helpottavan asiaa. Ehkä tulevaisuudessa asiat tulevat käymään helpommiksi. Kyse on osaltaan myös itsetunnon kehittymisestä ja vaalimisesta tässä ammatissa, joka tuntuu paljon enemmältä kuin vain ammatilta. Täysin liioittelematta uskaltaisin väittää säveltäjyyden olevan selkeä osa persoonaani eli sitä, mitä olen ihmisenä.
Siksi pidän äärimmäisen tärkeänä, että uskallan kerta toisensa jälkeen noudattaa omia tunteitani ja visioitani ja viedä sävellykseni siihen suuntaan kuin sydämessä oikealta tuntuu. Se vaatii rohkeutta ja toisaalta myös välinpitämättömyyttä ympärillä olevista ajatuksista ja arvoista. Sen rohkeuden saavuttaminen on itselleni sitä suurinta vaikeutta säveltämisessä. Pitää uskaltaa hypätä pää edellä pinnan alle, vaikka tällaiseen hyppyyn aina sisältyykin omat riskinsä. Vaikka loikasta selviäisikin hengissä, voi vastaan tulla vaikka minkälaisia karikkoja. Samalla pitäisi jaksaa potkia uutterasti eteenpäin. Ettei virta vain veisi mukanaan.
Tällä tiellä tunnen olevani. Tie on rankka, mutkikas ja välillä synkkä, jopa yksinäinen. Mutta itse olen sen tien valinnut. Vaikeuksista huolimatta matka on ollut myös antoisa. Ja ne hyvät hetket ovat olleet niin suunnattoman lämpimiä, että ne tekevät tyhjäksi kaikki vaikeudet. Näillä eväillä on hyvä jatkaa. Matkaa riittää vielä.
Markku Klami
***
Markku Klamin teos night signal kuullaan Polyteknikkojen Kuoron konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa keskiviikkona 18.4. klo 19.
Ajankohtaista 
Säveltäjät bloggaa
