Erikoista, kirkasta
Istuin viime kesänä Kajaanin Runoviikon avajaisissa kuuntelemassa tähtitieteilijä Esko Valtaojaa. Hän hiillosti juhlille saapunutta humanistiyleisöä C. P. Snow’n klassisella väitteellä, jonka mukaan termodynamiikan toisen pääsäännön tunteminen on yleissivistyksen kannalta aivan yhtä olennaista kuin se, että tietää William Shakespearen nimen ja on kenties lukenut tuotantoakin. Valtaoja nostatti käsiä ylös – ja kas, kyseisen pääsäännön tunteneita oli suuressa salissa muistaakseni kaksi. Shakespeare taas nautti runofestivaaliyleisön keskuudessa ymmärrettävästi hiukan tätä laajempaa tuntemusta.
Mäiskittyään humoristisesti kumoon myös suomalaisen kokoonpumpatun ns. älymystön, joka valtakunnan päälehdessä viikottain äänestää tuiki tärkeistä ja vaikeista kysymyksistä ei-juu-vaarinhousut -tyyliin, Valtaoja peräänkuulutti arvostusta tieteelle ja tieteelliselle maailmankuvalle. Viesti oli selkeä: humanistista tietämystä ihaillaan kaikkialla, kun taas luonnontieteistä ei tarvitse tietää edes alkeita. Niidenkään, jotka muutoin sivistyneinä itseään pitävät.
Tähtitieteilijä oli varmaankin oikeassa luonnontieteiden arvostuksen suhteen. Vai oliko? Emmekö toisaalta arjessa ihaile nimenomaan teknistä osaamista ja laskettavissa olevaa sen kustannuksella, että todella arvostettaisiin esimerkiksi empatiaa, eläytymistä tai laajaa ymmärrystä? Emmekö suostukin – Pentti Linkolaa mukaillen – helpommin maksamaan siitä, että joku osaa korjata rikki menneen laitteen kuin siitä että joku ajattelisi ja käsittäisi täsmällisemmin ja paremmin (enkä nyt tarkoita positiivisuushörhöileviä elämänhallintakonsultteja)? Entä kuinka ylipäätään hallita edes osaa maailman tiedosta, kun da Vincien aika on ohi ja kokonaisuus jakautunut yhä pienempiin ja pienempiin sirpaleisiin?
Itsekin sanomalehden vaarinhousuista jonkin aikaa äänestettyäni luovuin kyseisestä leikistä juuri siksi, ettei minulla mitenkään voinut olla yksiselitteistä mielipidettä äärimmäisen monimutkaisiksi kokemistani asioista. Syvällinen perehtyminen niihin olisi ollut ylipäätään täysin mahdotontakin tavanomaisen arkityön ohella. Miten suunnattoman pitkä aika minulta onkaan mennyt tullakseni säveltäjäksi – vuosia ja vuosia paneutunutta työtä, joka jatkuu edelleen. Kuinka ihmeessä siis voisin tällä taustalla vetää viikottain hihasta mitään hedelmällistä kommenttia nuorisotyöttömyydestä tai Gazan tilanteesta?
Myöhemmin ja toisaalla turhautuneisuuteni hälveni hiukan. Vastaankävellyt tuttu selitti minulle keskellä katua viidellä ymmärrettävällä lauseella, mistä globaalissa talouskriisissä on kysymys. Se tuntui hienolta; valo tulvahti ympärillä niin kuin olisin ymmärtänyt jotakin aivan uutta. Päätin pystyä tästedes vastaavaan myös itse: osaisin tuoda omaa erityistietoani esille kirkkaasti ja tarvittaessa yleistajuisesti, vastaanottajaa yli- tai aliarvioimatta. Johduin ajattelemaan, että erikoistumisen korostaminen johtaa pahimmillaan suoranaiseen vastuuttomuuteen ja haluttomuuteen ymmärtää kokonaisuuksia. Säveltäjän tieto toki kuuluu hänen musiikissaan, mutta tietona sitä ei enää tarvitse kuunnella. Se on kääntynyt ja muovautunut musiikiksi, kaikkien vastaanotettavaksi. Taiteeksi, jolla jos millään pitäisi olla kaikki mahdollisuudet koota yhteen sirpaleisen maailman asioita.
Festivaali on alkamassa, kutkutus käynnistymässä. Biennale tarjoaa kevään kirkkaassa valossa katsauksen suomalaiseen nykymusiikkiin niille, joilla on aistit. Kaikilla on.
Kirjoittaja
Lotta Wennäkoski
Taiteellinen johtaja
http://www.fimic.fi/fimic/wennakoski+lotta
Ajankohtaista 
Säveltäjät bloggaa
Haastattelut 
