Tampere Biennale 14.-18.4.2010

Tampere Biennalen ohjelmaa suunnitellessani päätin alkuvuonna 2011 kunnianhimoisesta tavoitteesta: tilataan Biennaleen selvästi aiempia vuosia useampia tilausteoksia ja rahoitetaan ne yksityisten mesenaattien rahalla.

Miksi mesenaatti-teema? Pääasiallisia syitä oli kaksi. Säveltäjien määrä on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana liki kaksinkertaistunut, mutta sävellystilauksiin käytettävissä oleva raha ei. Yhä useampi säveltäjä taistelee siis suhteellisesti ottaen niukentuneista resursseista. Ammatillista säveltäjyyttä toteuttavien säveltäjien määrän alati kasvaessa yritysten tuki taiteelle on samalla kuitenkin romahtanut liki kolmannekseen vuoden 1999 tasosta. Muiden taiteiden tapaan myös suomalainen luova säveltaide pyörii liki täysin valtion sekä muutaman merkittävän yksityisen säätiön tukimekanismien varassa.

Kulttuuritahtoisen valtion vahva rooli on ollut suomalaisen säveltaiteen menestystarinan ja kukoistuksen elinehto. Sitä se on edelleen – niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Kuitenkin tämän kehityksen myötä taiteilijoiden ja niin kulttuuris-taloudellisten vaikuttajien kuin tuiki tavallisten ihmistenkin välinen vuorovaikutus on heikentynyt. Ennen sivistyneen ihmisen kansalaistaitoihin ja sisäistettyihin velvollisuuksiin kuului korkeakulttuuristen taiteiden harrastus ja taloudellisten mahdollisuuksien niin salliessa sen tukeminen. Nykyään tällaista vaatimusta ei enää ole, ja jälki on sen mukaista. Kun yritykset ja yksityiset ihmiset suuntaavat mielenkiintoaan ja tukeaan yhä enenevissä määrin urheilulle, populaarikulttuurille ja yhteisöllisille tapahtumille, vähenee korkeakulttuuristen taiteiden painoarvo ja yhteiskunnallinen läsnäolo. Näin siksi, että taiteiden tukeminen on vain osittain rahan jakamista – se on myös arvostuksen ja mielenkiinnon osoittamista ja rahoittajiensa sitouttamista tiettyjen kulttuuristen arvojen ja arvostusten taakse. Tänä päivänä tällaista sitoutumista ei juuri enää havaitse.

Tämänkaltaisten pohdintojen merkeissä alkoi Biennalen tilaussävellysten mesenaattien metsästys – metsästys, joka loppujen lopuksi onnistui, mutta valehtelisin jos sanoisin, että rahoituksen kasaan haaliminen oli läpihuutojuttu.

Lähestyin kaikkiaan reilua kolmeakymmentä mesenaattiehdokasta, joiden joukosta halukkaat tukijat löytyivät. Sävelteoksen tilaaminen on periaatteessa halpaa puuhaa ja sellaisenaan kenen tahansa palkkatyössä käyvän mahdollisuuksien rajoissa – kymmenminuuttinen kamarimusiikkiteos vaatii syntyäkseen tekijältään kuukausien työn, mutta maksaa tilaajalleen tyypillisesti alle keskimääräisen palkansaajan kuukausiansion. Raha itsessään ei ole ylitsepääsemätön este, asenteet ja motiivit sen sijaan kyllä. Taidemusiikin mesenoinnin ongelma on lähtökohtaisesti se, että ellei edellä mainittua halua kulttuurisen arvostuksen osoittamiseen löydy, on vaikea nähdä mitään järkeä vastikkeettoman rahan antamisessa. Tässä mielessä säveltäjä on kuvataiteilijaa heikommassa asemassa: taulun voi aina omistaa ja ripustaa seinälle, mutta kuinka kukaan voisi omistaa sävelvirtaa, jolla ei ole käsinkosketeltavaa, hypisteltävää olemusta? Kun ei saa näkyvää vastinetta rahoilleen, niin miksi tukea tämän ei-minkään syntyä? Suurin osa mesenaattikokelaista sanoikin tiedusteluuni yllä olevan päättelyketjun nopean läpikäymisen päätteeksi suoraan ”ei kiinnosta”.

Toiseksi yleisin kieltäytymisen syy oli – yllättävää kyllä – taloudellinen. Niin yksityisten kuin yritystenkin on ansaittava huomattavasti mesenointisummaa suurempi rahamäärä, jotta verotuksen jälkeinen nettoansio riittäisi sävellystilauksen. Suomessa sävelteoksen tilaamista ei ole helpotettu verovähennysoikeudella eikä kotitalousvähennys päde taideteoksen hankkimiseen. Valtiolta ymmärrystä mesenoinnin tukemiseen ei heru. Nettorahan ansaitsemisen työläyden kiteytti ravintoloitsijaystäväni pohtiessaan säveltaiteen tukemisen realiteetteja: ”Ei jumalauta, munhan pitäis myydä bissee kuudella tonnilla, jotta mulle jäis kaks ja puol tonnii tilata se biisi!” En näe mitän syytä epäillä oman alansa ansaintalogiikan sisäistäneen ammatinharjoittajan päättelyä; alkoholiveron, tuloveron, työvoimakulujen ja muiden yritystoiminnan kulujen jälkeen myynnin ja tuoton suhde voi hyvinkin olla yllä mainittu. Jos kohta tarvittavan rahan kasaan saaminen ei olisikaan ollut mesenaattiehdokkaille mahdotonta, etäännyttivät epäreilulta tuntuvat tukemisen käytännön reunaehdot usean mahdollisen tukijan.

Kolmanneksi yleisin kieltäytymisen syy oli pelko joutua tulevaisuudessa rahaa ruinaavien taiteilijoiden ahdistelun kohteeksi. ”Äh, nehän on sitten kohta kaikki meidän kimpussa!”, pelkäsi eräskin toimitusjohtaja. Yksityisten ihmisten kohdalla päti sama asia. Tyypillisin tapaus oli, että mesenointia vakavastikin harkinneet asettivat ensin tukemisen reunaehdoksi anonyymiyden ja myöhemmin asiaa edelleen pohdittuaan päättivät olla lähtemättä mukaan. Ymmärrän heitä. Miksi syytää rahaa toimintaan, josta ei katso voivansa ottaa vastikkeeksi itselleen edes kunniaa?

Keitä mesenaatit sitten olivat? Seitsemän sävelteoksen tilaajiksi löytyi kaksi nimettömänä pysyttelevää yksityistä tahoa, kukka-alan yrittäjä, Gösta Serlachiuksen taidesäätiö sekä Yleisradio. Näistä viimeksi mainittu on rajatapaus mesenoinnin kategoriassa, sillä vapaaehtoisista yksityisistä tukijoista poiketen Ylellä on lain määrittämiä velvotteita suomalaisen kulttuurin monimuotoisuuden turvaamiseksi. Viime vuosina uuden taidemusiikin tukeminen on kuitenkin toteutunut ensisijaisesti Radion sinfoniaorkesterin tilaustoiminnan kautta – Harri Suilamon Unilouhikko-laulusarjan tilaus muodosti siten poikkeuksen Ylen nykyiseen tilauspolitiikkaan. Rahallisesti merkittävin tukija oli teokset Harri Vuorelta ja Maija Hynniseltä tilannut Gösta Serlachiuksen taidesäätiö, jonka mukaan lähteminen sitoo mesenaatti-teeman toteutuman Suomen taiteiden historian jatkumoon. Säätiön perustajan Gösta Serlachiuksen setä G.A. Serlachius tuki aikanaan kuvataiteilija Akseli Gallen-Kallelaa kolmenkymmenen vuoden ajan kansakoulunopettajan kuukausipalkkaa vastaavalla kuukausittaisella summalla, ja myöhemmin taidesäätiö on ollut noussut yhdeksi Suomen tärkeimmistä taidehankkijoista. Porvoon ja Joensuun Kukkatalojen tilaamat sävellykset Kirmo Lintiseltä sekä yksityishenkilöiden tilaamat Yrjö Hjeltin ja Ere Lievosen teokset täydentävät mesenaattien kirjoa vielä yritysmaailman ja taiteeisiin myötämielisesti suhtautuvien yksityishenkilöiden suuntaan.

Tampere Biennalen tilausteosten rahoittaminen yksityisten taiteentukijoiden panoksella oli työläs haaste, joka loppujen lopuksi onnistui. Uusia tilausteoksia syntyi kaikkiaan seitsemän, ja ne saatettiin maailmaan ilman perinteisten sävellystilauksia rahoittavien tukimekanismien kukkarolla käyntiä. Teoston, Lusesin, Taiteen keskustoimikunnan, Sibelius-rahaston ja Madetoja-säätiön resurssit eivät typistyneet Biennalen tilaussävellyspyrintöjen vuoksi eurollakaan.

Mesenaatti-teeman tarkoituksena ei ole ollut kyseenalaistaa valtion roolin elintärkeyttä kulttuurin tukijana ja suosijana. Suomi tarvitsee tulevaisuudessakin voimakkaan ja kulttuuritahtoisen valtion, joka toteuttamallaan politiikalla takaa ammattitaiteilijoidensa työskentelymahdollisuudet. Näkemykseni kuitenkin on, että Suomi tarvitsee tämän lisäksi myös taidettaan ja taiteilijoitaan arvostavan ja tukevan yksityishenkilöiden ja yritysten joukon, joka omalta osaltaan vahvistaa taiteiden nivoutumista osaksi nykypäivän yhteiskunnallista ja kulttuurista vuorovaikutusta. Tampere Biennale 2012 antaa yhden ehdotuksen siitä, keitä nämä oman aikamme serlachiukset, lallukat ja hildénit voisivat olla.

Antoisaa Biennalea toivottaen,

Olli Virtaperko

***

Tampere Biennalessa kuultavat tilausteokset:

Maija Hynnisen Mielen tasapainolajit kuullaan Polyteknikkojen Kuoron konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa 18.4. kello 19.
(Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilaus)
Harri Vuoren Conter fleurette kuullaan Pyrähdyksiä ja hidastuksia -konsertissa Kalevankankaan siunauskappelissa 19.4. kello 21.
(Gösta Serlachiuksen taidesäätiön tilaus)
Ere Lievosen Paessaggio con conzonanze stravaganti kuullaan Cembalon nykypäivä -konsertissa Finlaysonin kirkossa lauantaina 21.4. kello 12.
(Tamperelaisen yksityishenkilön tilaus)
Harri Suilamon Unilouhikko – neljä laulua Harri Nordellin runoihin kuullaan TampereRawn konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa lauantaina 21.4. kello 19.
(Yleisradion tilaus)
Kirmo Lintisen Puumanainen ja Aino kuullaan Dallapén konsertissa Tullikamarin Pakkahuoneella sunnuntaina 22.4. kello 15.
(Joensuun Kukkatalon ja Porvoon Kukkatalon tilaus)
Yrjö Hjeltin Lomaromanssi kuullaan Dallapén konsertissa Tullikamarin Pakkahuoneella sunnuntaina 22.4. kello 15.
(Helsinkiläispariskunnan tilaus)

Muista myös seminaari Modernin mesenaatit Tampere-talon Studiossa perjantaina 20.4. kello 15. Keskustelua suomalaisen taiteen rahoituksen historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

Tampere Biennale tuo automaattisesti mieleeni Usko Meriläisen.

Biennale alkoi 1986. Se oli ollut Uskon pitkäaikainen haave. Suunnitelma oli hullu, mutta sellaisena täysin ihana. Joka tapauksessa Usko sai festivaalin jalkeille, ja nyt vuonna 2012 me edelleen todistamme pystypäisyyden voimaa. Olin itse mukana jo ensimmäisessä Biennalessa. Vahvin muistikuva on se, kun silloinen Tampereen Kaupunginorkesteri teki urhean teon soittaessaan Yliopiston salissa Ensimmäisen sinfoniani rajusti alimiehitettynä; tulos ei ollut huono, kiitos Paavo Raution ja orkesterilaisten ponnistusten. Uskon ja minun välit olivat vielä tuohon aikaan hiukan etäiset, olinhan 27 vuotta häntä nuorempi helsinkiläinen kloppi, hän tamperelainen mestari. Muutin Tampereelle ensimmäisen kerran 1988, ja pian meistä Uskon kanssa tuli oikein hyvät ystävät. Tapasimme noin kaksi kertaa vuodessa El Toro -ravintolan pihvien ja parin ginilasillisen ääressä ja paransimme maailmaa. Kun Usko keksi Biennalen ”ulkomaisen vieraan” idean, hän tilautti minulta kappaleen ranskalaiselle neljän huilistin yhtyeelle nimeltä Quatuor de Flûtes Arcadie – tosi houkutteleva tilaisuus, kontrabassohuilu ja kaikkea. Usko itse oli jo aikaisemmin säveltänyt yhtyeelle pehmeitä pyöreitä liikkeitä (”Mouvements circulaires en douceur”). Minä puolestani tuijottelin Onkiniemen kotini työhuoneen ikkunasta Nässyn virtauksia ja keksin kutsua kappalettani niiden mukaan: Remous (”Ristiaallokko”). Olennaista oli, että sain työni valmiiksi 27.1.1990 eli Uskon 60-vuotispäivänä, omistin sen tietysti hänelle ja luovutin partituurin päivänsankarille heti Suomen Säveltäjien valtuuskunnan jälkeen. Oli helppo päätellä monien vieraiden vinoista hymyistä, ettei päiväystäni uskottu; ajatus lienee ollut, että olin tahallani järjestänyt signeeraukseen Uskon syntymäpäivän (ja Mozartin 234-vuotissellaisen!). Totta se silti oli: en viivyttänyt valmistumista enkä kiirehtinytkään, näin vain kävi. Usko tykkäsi jutusta kovasti.

Kantaesitys oli pian tämän jälkeen, ja seuraava muistamisen arvoinen hauskuus sattui sen jälkeisenä yönä. Kutsuin myöhään ravintolaillan jälkeen Uskon ihastuttavine Ruth-vaimoineen kotiini Onkiniemeen sanoen, että minulla on jotain erityistä ”juuri tilannetta varten”. Olin nimittäin käynyt konserttireissulla ja plokannut mukaani lentokenttätarjouksena myydyn 60-vuotiaan Paradis-konjakkipullon. Sitä sitten tarjosin älyttömään aikaan yöllä itse sankarille ja sanoin: ”Usko hyvä, tämän olet ansainnut. Tämä nääs pantiin pulloon silloin kun Sinä synnyit!” Nostimme maljaa, ja olin tarjoomuksestani ylpeä. Mutta Usko ei tainnut erityisesti pitää juomasta – ei se minustakaan ollut parasta maistamaani konjakkia – ja ilmeestä päätellen hän joi pienen maljan lähinnä kohteliaisuudesta. Pian tilasin heille taksin, ja huikea ilta oli ohi. Mutta olen yhä ylpeä paitsi kappaleen omistuksesta myös konjakin oikeaikäisyydestä, ja kyllähän Usko minua kiitti seuraavana päivänä sydämellisesti. Hieno mies, aina vain!

Ei vaadi hurjia hoksottimia huomata, että Tampere Biennalella ja Uskolla on muutakin yhteistä kuin se, että hän keksi koko souvin. Vähän niin kuin Tampere Biennale helppoa suosiota tavoittelevien tapahtumien joukossa, Usko oli säveltäjien keskuudessa tinkimätön oman tiensä kulkija. Yleisö saattaa olla pienehkö, mutta se on sitäkin asiantuntevampi, ja se on aina arvostanut sekä Biennalea että Uskoa suunnattomasti. Itselleni Usko on ollut yksi tärkeimmistä esikuvista, enkä millään muotoa luule olevani ainoa, joka on saanut pontta työhönsä hänen musikaalisesta, tarkkaakin tarkemmasta otteestaan.

Parilla lyhyellä poikkeuksella Usko asui koko ikänsä Tampereella. Kuten Paavo Heininen artikkelissaan 1970-luvun alussa totesi, ei ole helppoa olla tamperelainen säveltäjä Helsinki-keskeisessä Suomessa. Uskon oli vaikea saada teoksiaan esille pääkaupungissa, ja kun hän joskus sai, kohtelu ei aina ollut reilua. Toisaalta monien taiteilijoiden tavoin Uskoon pätee sanonta ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”. Teokset saivat kyllä jonkin verran esityksiä Tampereella, jälleen kerran kiitos Paavo Raution. Mutta joko orkesterin silloiset voimavarat eivät aina riittäneet tai sitten innostus marginaaliseksi koettua musiikkia kohtaan jäi syttymättä täyteen loistoonsa. Uskosta tuli melkeinpä erakko; kotikaupungin tuki ja kannustus oli kaikkiaan liian vähäistä, mistä hän täydestä syystä oli välillä hiukan kitkerä. Tässä mielessä hän teki elämäntyönsä piirun verran ”liian aikaisin”. Aivan viime vuosina tamperelaisen orkesterisoiton taso on noussut rakettimaisesti, ja olen varma, että pian julkistettava Tampere Filharmonian uusi äänite Aikaviiva-orkesterikonsertosta kertoo olennaisen asiasta. Fantastinen ja omaleimaisesti soiva kudos poikkeuksellisine rytmiratkaisuineen ei ole tämän päivän Filharmonialle mikään ongelma.

Soiton tason nousun myötä olen itse päässyt paljon paremmille apajille, ja sama koskee vielä vahvemmin nuorempia polvia. Filharmoniassa osataan nyt paljon, ja kaupungin taidemusiikkielämä kykenee muutenkin vastaamaan koviin haasteisiin. Tällaisessa tilanteessa Uskokin varmasti viihtyisi paremmin. (Ah! jos vielä saisi alueen lehdistön ymmärtämään, että lähimaastossa jotkut tekevät kunnon musiikkia osaavasti ja tosissaan. Esim. Aamulehden kaksi – todellakin vain kaksi! – kriitikkoa tekevät toki parhaansa, en mitenkään moiti heitä. Mutta ilmeisesti kulttuurijournalismin ajanhenki on mieluummin repäistä mainoshenkinen sivuntäysi keskenkasvuisen rokkarin röyhtäisyistä lavalla – tai vain aikeista tehdä niin! – kuin julkaista paria palstasenttiä pitempi arvio oikean säveltäjän uunituoreesta sinfoniasta. Rehtiyden nimessä: tämä ei ole yksin tamperelainen ongelma – vilkuilkaapa vaikka Hesaria!)

< Anteeksi poleemisen pakkoliikkeen esiin kankeama harhapolku! Tarkoitukseni oli vain sanoa, että meillä on ainakin tuhat ja yksi syytä olla Uskolle kiitollisia. Biennale lienee paras tilaisuus sanoa se ääneen.

Jouni Kaipainen

***

Jouni Kaipaisen teos Sestetto kuullaan TampereRawn konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa lauantaina 21.4. klo 19.

Usko Meriläisen Aikaviiva kuullaan Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talon Isossa salissa perjantaina 20.4. klo 19. Konsertin yhteydessä Alba Records julkaisee Tampere Filharmonian levytyksen notkeatonline, jossa on Aikaviivan lisäksi mukana Jouni Kaipaisen notkea keaton ja Paavo Korpijaakon Amuse-bouche.

Suomi on mielestäni hieno maa. Monessakin mielessä. Säveltäjälle maamme tarjoaa verrattain hyvät mahdollisuudet taiteelliseen työhön. Konserttitarjontaa riittää, minkä tuloksena myös elävillä säveltäjillä on tilanteesta riippuen kohtuullisen hyvät mahdollisuudet saada teoksiaan esille. Tukeakin työntekoon löytyy esimerkiksi erilaisten apurahojen muodossa – toivottavasti tilanne säilyy tällaisena myös tulevaisuudessa.

Useat ulkomaiset kollegani ovat ihailleet ja hämmästelleet suomalaisen musiikkielämän ja varsinkin uusimman musiikin elinvoimaisuutta ja kertovat välillä katkeriakin tarinoita omista vaikeista kokemuksistaan muilla mailla vierahilla.

Minkälainen kuva säveltäjänä olemisesta ja toimimisesta mahtaakaan siis olla suomalaisella konserttikävijällä? Elääkö suomalainen tai Suomessa asuva säveltäjä paratiisissa vailla huolen häivää? Täyttyvätkö säveltäjän päivät nuottien roiskimisen lisäksi biisien esityksien kuuntelemisista ja pokkuroimisista lavalla, jatkuen sieltä boheemeihin viin(i/a)nhuuruisiin illanistujaisiin, joista kontataan räkä poskella kotiin muiden jo kiiruhtaessa aamuruuhkassa töihinsä?

No tuskinpa sentään. Vaikka työnteollemme onkin Suomessa varsin hyvät edellytykset, ei ainakaan tämän päivän säveltäjällä, vieläpä nuorella sellaisella, ole varaa ylläkuvatun kaltaiseen boheemielämään. Tuskin kellään on, ikään tai statukseen katsomatta. Säveltäjän päiviä täyttävät lukuisat asiat, joilla ei välttämättä ainakaan nopeasti ajatellen tunnu juurikaan olevan sen kummempaa yhteyttä säveltämiseen. Omalla kohdallani näitä ovat muun muassa sivutoiminen tuntiopetustyö tällä hetkellä kolmessa eri musiikkiopistossa, organisaatiotoiminta (mm. Suomen musiikkineuvoston hallitus), vuosittaisen kesäisen konserttisarjan järjestäminen Turussa ja muutamat muut työtehtävät. Siis säveltämisen lisäksi. Tiedän myös, etten ole tässä tilanteessa mitenkään yksin. Kuva boheemista säveliensä keskelle hautautuvasta erakosta tuntuu hyvin huonosti sopivan oikeastaan kehenkään tuntemaani kollegaan niin Suomessa kuin ulkomaillakaan.

Näistä asioista voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta jospa tämän johdannon jälkeen saisin vihdoinkin siirryttyä siihen aiheeseen, josta alun perin ajattelin kirjoittaa: säveltämisestä, ja varsinkin siihen liittyvästä yhdestä tietystä asiasta, josta on puhuttu julkisesti varsin vähän, ainakin sinä varsin lyhyenä aikana, kun olen itse säveltäjänä toiminut. On mielestäni täysin ymmärrettävää, että säveltäjät eivät syystä tai toisesta välttämättä halua nostaa tätä asiaa esiin. Itselleni asia on juuri tällä hetkellä sen verran pinnalla omassa sävellystyössäni, että ajattelin siitä hiukan avautua, ihan näin julkisesti. Oli se sitten järkevää tai ei.

Verta, hikeä ja kyyneleitä

Säveltäminen on vaikeaa. Ihan pirun vaikeaa. No, kun tämä tuli nyt tunnustettua, niin yritän jotenkin perustella ajatukseni. Luontevalta tuntuu avata asiaa miettimällä omaa sävellysprosessiani.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että lähestulkoon kaikki teokseni jo useamman vuoden ajan ovat olleet tilausteoksia eri tahoilta. Tilaukset ovat mahdollistaneet sen, että olen saanut työstäni myös palkkaa (vaikka todella harva säveltäjä tosiasiassa voikaan pelkällä sävellystyöllä itseänsä elättää), mutta motivoivinta oman työntekoni kannalta on muusikkojen kanssa tehtävä aina niin antoisa yhteistyö sekä tilaukseen liittyvä kantaesitys – työni tulee pääsemään julkisuuteen, vaikka edes kerran. Ja mukavan usein biisini ovat kelvanneet esitettäviksi myös kantaesityksen jälkeen. Ulospäinhän tämä näyttää siis hienolta, ellei jopa erinomaiselta. Kivuttomasti ei kuitenkaan tähän tilanteeseen ole päästy. Eivätkä kivut ajan mittaan tunnu hellittävän, vaan ne pysyvät, elleivät jopa kasva aika ajoin.

Kun saan tilauksen ja alan valmistella uutta teosta, pitää ensin luoda jonkinlainen aikataulu koko projektille. Ja kuten tämän alan töissä usein tuntuu tapahtuvan, myös omissa hommissani aikataulut toisinaan elävät joskus rasittavankin paljon. Tähän vaikuttavat tietysti suurelta osin kaikki muut työt, joita oman elantonsa saamiseksi tulee tehdä (pelkällä säveltämisellä kun ei elä), mahdolliset yhtäkkiset tilanteiden muutokset ja silloin tällöin myös se ongelmista henkisesti raskain – säveltämisen vaikeus.

Aluksi kaikki on kuitenkin varsin helppoa. Minun ei ole mitenkään vaikea alkaa kasvatella mielessäni ideaa tapahtumakokonaisuuksista, joita tulevassa kappaleessa voisi olla. Pääsen usein varsin helposti uppoutumaan erilaisiin ajatuksiin ja ihan fyysisestikin havaitsemiini aistimaailmoihin, joissa työn alla olevassa kappaleessa lillutaan (ja tosiaan, onnistun tässä ilman minkään laittomien aineiden apua). Ideoiden saaminen, niiden maistelu ja asettaminen suurempiin kokonaisuuksiin on aina tuntunut itselleni varsin helpolta asialta. Vaikeudet odottavatkin vasta kulman takana.

Ideoiminen on tietenkin tärkeä osa sävellystyötä, mutta verinen ja hikinen vääntö odottaa aina vasta siinä hetkessä, kun uskaltaa asettaa tyhjän valkoisen paperin eteensä. Ja se se vasta karmea kokemus onkin. Joka kerta. Paniikki iskee. Mitä tässä pitäisi tehdä – miten tästä eteenpäin? Epäluottamus ja epäusko omaan itseen nostavat aina tässä vaiheessa rumaa päätään.

Aivan alkuvaiheessa ensimmäisten teosteni ja varsinkin ensimmäisten tilausteni kohdalla epäusko liittyi usein tekniseen osaamiseen – riittävätkö sävellystaitoni tämän teoksen valmiiksi saattamiseen? Olenko ollenkaan kyvykäs tähän hommaan? Opiskelun kautta vähitellen saavutettava ammattitaito liittyen itse materiaalin hallintaan ja työstämiseen tietysti vähentää näitä paineita, mutta kyllä niitä nyt vielä säveltäjäksi valmistuttuaankin tuntee välillä miettivänsä. Tämä vain vahvistaa mielestäni sitä tosiasiaa, että vaikka muodollisesti säveltäjä jossain vaiheessa opinnoistaan valmistuukin, on koko ura ja elämä siitä eteenpäin edelleen opiskelua. Aina voi, ja mielestäni pitää, yrittää kehittyä ja haastaa itsensä. Eteenpäin pitää pyrkiä.

Varsinainen säveltämisen vaikeus näyttäytyykin itselleni niiden ajatusten kautta, jotka liittyvät omaan työhön suhteessa ympärillä vallitsevaan (nyky)musiikin kentän arvomaailmaan. Onko tekemisilläni muiden silmissä (tai tässä tapauksessa kai ennemminkin korvissa, mieluiten kuitenkin sydämessä) mitään arvoa? Ovatko ajatukseni ja estetiikkani kelvollisia muille? Mitä pidetään hyvänä ja merkittävänä – ja olenko itse ollenkaan hyvä? Nämä ajatukset nousevat esiin itse sävellystyön aikana, mutta myös kantaesityksen ja mahdollisten tulevien esitysten lähestyessä, tai jopa niiden aikana ja jälkeen.

Onnistunko töilläni vakuuttamaan ympäristöni ja saamaan tunnustusta, joka mahdollistaa esimerkiksi ajoittaiset apurahat tai sävellystilaukset, jotka taas osaltaan antavat mahdollisuuden edelleen jatkaa ja kehittyä työssäni säveltäjänä? Vai pidetäänkö töitäni arvottomina, ja ajaudunko sitä kautta syrjään vailla todellisia mahdollisuuksia jatkaa työtäni? Musiikin, myös nykymusiikin, kenttä on nykyään niin laaja, monitahoinen, -arvoinen ja kansainvälinen, että tällaiset ajatukset voivat toisaalta tuntua turhilta, jopa typeriltä. Nähdäkseni kuitenkin se, kuinka hyvin säveltäjä tulee vastaanotetuksi lähiympäristössään, olkoon se omassakin tapauksessani Suomi, vaikuttaa tavalla tai toisella tulevaisuuden työskentelymahdollisuuksiin. Näistä syistä varsinkin nuorella säveltäjällä voi olla paineita pyrkiä saamaan tunnustusta töilleen – ja tällä tunnustuksella on epäilemättä merkittävä vaikutus myös säveltäjän itsetunnolle.

Itse olen usein huomannut törmääväni näihin ajatuksiin sävellystyöni aikana. Mieleeni nousee epäröintiä siitä, onko työn alla oleva materiaali tarpeeksi mielenkiintoista ja omaleimaista, jotta se vakuuttaisi myös kuulijansa. Usein ajatukset suuntautuvat myös esteettisiin kysymyksiin. Väistämättä tulee joskus mietittyä, nauttiiko edustamani estetiikka arvostusta myös yleisössään. Tämän päivän turboahdetussa maailmassa omat mieltymykseni sekä musiikin kohdalla että myös sen ulkopuolella viettävät yhä enemmän yksinkertaisuuteen, jopa suoranaiseen pelkistykseen. Usein huomaankin pitkään pohtivani teosteni kohdalla sitä, uskallanko tehdä asioita niin näennäisen yksinkertaisesti kuin haluaisin. Rakastan avaraa tilaa, pitkää, jopa venytetyltä tuntuvaa aikaa, johon voi asettua lepäämään vailla ympäröivän maailman nopeatempoista ahdistusta. Tuossa yksinkertaisessa ja pelkistetyssä maisemassa huomaan viihtyväni ja huomaan havainnointini keskittyvän pieniin yksityiskohtiin, jotka saattavat tässä raukeassa olotilassa nousta suunnattomiin mittoihin. Mutta välittyykö tämä kaikki mitenkään muille – ja onko sillä mitään arvoa?

Juuri nämä ajatukset tekevät säveltämisestä itselleni niin vaikeaa. Eikä vähitellen karttuva kokemus ainakaan vielä tähän mennessä ole tuntunut huomattavasti helpottavan asiaa. Ehkä tulevaisuudessa asiat tulevat käymään helpommiksi. Kyse on osaltaan myös itsetunnon kehittymisestä ja vaalimisesta tässä ammatissa, joka tuntuu paljon enemmältä kuin vain ammatilta. Täysin liioittelematta uskaltaisin väittää säveltäjyyden olevan selkeä osa persoonaani eli sitä, mitä olen ihmisenä.

Siksi pidän äärimmäisen tärkeänä, että uskallan kerta toisensa jälkeen noudattaa omia tunteitani ja visioitani ja viedä sävellykseni siihen suuntaan kuin sydämessä oikealta tuntuu. Se vaatii rohkeutta ja toisaalta myös välinpitämättömyyttä ympärillä olevista ajatuksista ja arvoista. Sen rohkeuden saavuttaminen on itselleni sitä suurinta vaikeutta säveltämisessä. Pitää uskaltaa hypätä pää edellä pinnan alle, vaikka tällaiseen hyppyyn aina sisältyykin omat riskinsä. Vaikka loikasta selviäisikin hengissä, voi vastaan tulla vaikka minkälaisia karikkoja. Samalla pitäisi jaksaa potkia uutterasti eteenpäin. Ettei virta vain veisi mukanaan.

Tällä tiellä tunnen olevani. Tie on rankka, mutkikas ja välillä synkkä, jopa yksinäinen. Mutta itse olen sen tien valinnut. Vaikeuksista huolimatta matka on ollut myös antoisa. Ja ne hyvät hetket ovat olleet niin suunnattoman lämpimiä, että ne tekevät tyhjäksi kaikki vaikeudet. Näillä eväillä on hyvä jatkaa. Matkaa riittää vielä.

Markku Klami

***

Markku Klamin teos night signal kuullaan Polyteknikkojen Kuoron konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa keskiviikkona 18.4. klo 19.

6.1.2012
Olen moniin säveltäjätovereihini verraten kadehdittavassa asemassa. Minulla ei ole tilauksia. Itse asiassa niitä ei ole ollut vuosiin (muutamaa pikkutyötä lukuun ottamatta), joten olen täysin rinnoin päässyt nauttimaan ihanasta vapauden tunteesta. Juuri hiljattain tapasin eräässä konsertissa nuoremman kollegan, joka itkien kertoi minulle ahdingostaan. Töitä on yksinkertaisesti liikaa. Suuren konserton kantaesitykseen on runsaat neljä kuukautta, ja jos hän tästä rupeamasta kunnialla selviää, on jonossa jo kolme muuta tilausta. Syvän myötätunnon aalto ravisteli sisikuntaani.  Halasin kollegaani ja puhuin hiljaa leperrellen rauhoittavia sanoja.

Levottomuudeltani en tahtonut saada yöllä nukuttua. Ystäväni ahdinko painoi raskaasti mieltäni. Mietin, koska itse olin ollut vastaavassa tilanteessa. En vuosikausiin ainakaan. Toisinaan oli näyttänyt hieman huolestuttavalta. Jokin yksittäinen sävellykseni oli esitetty ja saavuttanut jonkin verran arvostusta. Pari kriitikkoa oli vaikuttanut aivan vilpittömän innostuneelta. Säikähdin pahan kerran. Mitä nyt tapahtuisi? Alkaisiko puhelin piristä? Olisiko sähköpostieni joukossa kunnioittava lähestymisyritys mahdollista tulevaa yhteistyötä silmällä pitäen? Vai tulisiko postin mukana peräti kirje, saksalaisella tai yhdysvaltalaisella postimerkillä varustettuna, jossa tiedusteltaisiin mahdollisuuksistani (”sikäli kuin aikataulunne antaa myöten”) kirjoittaa jotakin orkesterillemme?

Olen mielessäni nimittänyt näitä aikoja ”vaaran vuosiksi”. Pahin ei kuitenkaan toteutunut. Selvisin säikähdyksellä. Nyt työskentelen kaikessa rauhassa pikkuhiljaa pöytälaatikkoani täyttäen. Sieltä löytyy orkesteriteoksia, kamarimusiikkia, yksi oopperakin. Niistä muodostuu kunnioitettava keko

Ikääkin on jo karttunut aika kivasti. Tuskin minua enää ”löydetään”.

19.1.2012
Nyt on piru irti! Menin RSO:n nettisivuille aivan viattomin tarkoitusperin, ja mitä näinkään. Orkesteri kantaesittää 3. sinfoniani toukokuussa Sakari Oramon johdolla! Kirkaisin kauhusta, syöksyin baarikaapille ja valmistin itselleni vahvan gin tonicin. Huitaistuani sen alas hiivin varovasti takaisin kohti tietokonetta. Olin kuin nälkäinen jänis, jota herkullisen näköinen apila on äkisti sivaltanut kuonolle. ”Tämä ei ole totta” mutisin, ”johtuu hermoista. Rauhoitu, hyvä mies, rauhoitu…” Peitin kasvot käsilläni ja lausuin äänettömän rukouksen. Sitten heittäydyin kohtaloni huomaan.

Siinä se seisoi, rumana ja irvokkaana. Sakari Oramon kapellimestarikauden päätöskonsertti, maailmanmainetta nauttiva solisti, kaikki ennakkokohun ainekset kasassa. Konsertti paitsi radioidaan, myös televisioidaan!

”Tämä on loppu”, itkin. ”Hyvästi vuosien rauha ja hiljaisuus. Hyvästi seesteiset päivät, jotka äänettöminä virtasitte ohitseni. Hyvästi tuntemattomuuden ilot, hyvästi rauhalliset vanhuuden vuodet. Tennistä olisin pelannut päivät pitkät, lapsia futisharkkoihin saatellut, vaan toisin kävi.

Mutta vielä kerran rohkeus nosti minussa päätään. Oli olemassa tietty mahdollisuus: esitys saattaisi epäonnistua. Kaivoin sinfoniani partituurin esiin laatikkoni perukoilta ja aloin lueskella sitä. ”Vaikeata, vaikeata” totesin tyytyväisin mielin. Kolmanteen osaan päästyäni melkein hihittelin ääneen. Viuhuvaa virtuositeettia, epämukavia asemia, veemäisiä sormituksia. Jatkuvasti vaihtuvia tahtilajeja formula-tempossa. Tästä ne eivät suoriudu.

Täyttä luottamusta en kuitenkaan saavuttanut. Tietäväinen ääni (omatuntoniko?) kuiskii korvaani: ”Se on Radion Sinfoniaorkesteri. Ne soittavat mitä vain. Ne muuttavat paskankin kullaksi. Hähhähhää.”

Selviänkö? Miten käy lapsieni? Miten käy pienen seitsenkuisen Pinja-neidon? Juuri nyt vaimoni rallattelee heleällä äänellään: ”Kakkuvaippuli, kakkuvaippuli. Pinjulilla on kakkuvaippuliiiii…”
Miten tämä kaikki päättyy?

Seppo Pohjola

***

Seppo Pohjolan teos Hommage à Schubert kuullaan Polyteknikkojen Kuoron konsertissa Tampere-talon Pienessä salissa 18.4. klo 19.00.

Sävellysteni alkuidut syntyvät usein improvisoiden ja kuulostellen: nautin improvisoinnista alttoviululla ja kaikenlaisten ympäristön äänitapahtumien ihmettelystä. Tavallisesti jotkut siten syntyneet spontaanit ideat ja soinnit jäävät eloon mielessäni ja alkavat elää omaa elämäänsä, päätyen uloskirjoitettujen sävellysten lähtökohdiksi.

Äänimaailma saavuttaa meidät joka hetki, nukkuessammekin. Joonas Kokkonen harmittelikin äskettäin uusintana kuullussa radioesitelmässään sitä, ettei ihmisellä ole korvaluomia (eikös korvatulppia oltu silloin vielä keksitty?). Reagoimme äänenväreihin hyvin vaistomaisesti ja refleksinomaisesti; äänen aluke, energian jakautuminen spektriin, äänenvoimakkuus, äänen jatkumisen ja muuttumisen tapa sekä äänen lopuke saavat yhteisvaikutuksena aikaan ihmisessä välittömän sisäisen reaktion, jonka älyllinen erittely tapahtuu vasta perästäpäin.

On evoluution perua, että pystymme pelkästään kuuloaistin varassa päättelemään vaistomaisesti paljon äänilähteestä ja sen mahdollisesti aiheuttamasta uhasta. Pystymme tulkitsemaan äänenväristä, että ääni syntyy esimerkiksi hankauksesta, törmäyksestä, katkeamisesta, ravistuksesta, valumisesta, vierimisestä, vyörymisestä, repeytymisestä, rusentumisesta, kosketuksesta, kiehumisesta, palamisesta – tai jonkin olion ääntelystä. Pystymme tulkitsemaan, onko äänilähde pieni vai suuri, mistä aineesta se koostuu, miltä suunnalta ääni tulee, lähestyykö vai loittoneeko äänilähde ja onko ääntelevä eliö rauhallinen vai kiihtynyt.

Äänenväri voidaan ymmärtää kaikkia äänitapahtuman osatekijöitä kokoavana yleiskäsitteenä. Usein sävellyksissäni toisilleen vastakkaisten äänenvärien vaihtelu ja niiden välinen jännite sysii musiikkia eteenpäin muiden perinteisempien keinovarojen kanssa. Käytän säveltäessäni äänenvärivastakohtaparien hamotteluapuna äänisanoja: titaaminen-maukuna, jupina-ujellus, kurlaus-uikutus, natina-moike, pimputus-rouske, humaus-kirskahdus, sähinä-ryske. Saatan myös hahmotella äänenvärisukulaisketjuja, kuten esimerkiksi sihinä-suhina-sähinä-kähinä-kihinä-pihinä-pihahtelu-tuhahtelu-humahtelu-huhuilu, joiden avulla voin asteittaisesti siirtyä äänenvärityypistä toiseen. Äänien ominaisuuksien kuvailussa käyttökelpoisia vastakohtapareja ovat esimerkiksi: kimeä-möreä, lyhyt-pitkä, kirkas-sumea, vakaa-värisevä, karhea-sileä, iskevä-pehmeästi alkava, täyteläinen-ontto.

Mutta voiko musiikin äänenvärillä ilmaista ja käsitellä arvoja? Voisiko musiikki auttaa tulemaan tietoisemmaksi ties mistä tuputetuista ja omaksutuista arvoista? Kuten vaikka epäluottamus-luottamus, vihamielisyys-ystävällisyys, epärehellisyys-rehellisyys, laiskuus-ahkeruus, rumuus-kauneus, likaisuus-totuus, hyvinvointi-kärsimys, tasapuolisuus-epätasapuolisuus, tasa–arvo-epätasa–arvo, ahdasmielisyys-avarakatseisuus, maailmankansalaisuus-impivaaralaisuus. Onko kaikki yhteiskunnassamme hyvin? Entä maailmassa? Mihin tästä? Miksi olemme täällä? Millainen olisi hyvä elämä?

Intuitiivisesti ajattelen, että arvoja voi musiikissa ilmentää, olennoida ja käsitellä äänenväreillä. Vaikka musiikikisi on mahdotonta ilmaista mitään semanttisesti täsmällistä, niin ehkä kuitenkin evoluution meille kehittämää vaistomaista äänenvärien tulkintakykyä voisi musiikissa hyödyntää? Voisi säveltää musiikkiin äänenvärianalogioita, -ketjuja, -rinnastuksia ja -vastakohtaisuuksia. Voisi pyrkiä siihen, että kuulija assosioisi äänenvärit musiikkielämyksen kokonaisvaltaisessa tuoksinassa arvoihinsa ja kenties niiden väistämättömiin ristiriitaisuuksiin, ja että nämä assosiaatiot saisivat hänet pohtimaan arvojaan musiikkikokemuksen jälkeen. Mistä arvoni tulevat? Pitääkö niiden olla näin?

Max Savikangas

***

Max Savikankaan teos Spectroblaster kuullaan Suomalaisen Barytontrion konsertissa Finlaysonin kirkossa perjantaina 20.4. klo 12.

Olen usein jälkikäteen miettinyt päättyneen sävellystyön tapahtumia ja todennut, että on todella vaikeaa palata tuon yleensä varsin intensiivisen ajanjakson tunnelmiin. Muistikuvia työn edistymisestä on toki paljonkin, mutta kuitenkin minulle on mahdotonta tavoittaa siihen liittyneitä tunnetiloja. Onko niitä ollutkaan, vai onko koko prosessi ollut vain ammattimaista käsityötä? Toki käsityönäkin on sävelletty aivan erinomaisia teoksia, mutta omalta kohdaltani tiedän, että monet sävellysteni sisältämät ideat ovat syntyessään aiheuttaneet suorastaan fyysisen, vatsassa tuntuneen elämyksen. Näin on ollut lähes kaikkien teosteni yhteydessä. On kuitenkin ilmeisesti niin, että emotionaalinen kaivo on sävellystyön aikana tyhjentynyt, siihen on syntynyt kansi, eikä sen alle oikein enää pääse kurkistamaan. Voi kuitenkin olla, että lukijaa kiinnostaa sävellystyön tiedollinenkin historia, joten kerron hiukan siitä.

Joskus joulun 2011 aikaan kollegani Harri Suilamo kysyi minulta sävellykseni edistymisestä tavatessamme työpaikkamme kopiokoneen äärellä. Opetamme näet molemmat Helsingin Yliopiston musiikkitieteellisessä. Suilamo järkyttyi, kun totesin, että en vielä ole oikeastaan ajatellutkaan koko asiaa. Hitaana kypsyttelijänä tunnettu Suilamo tunsi jo paniikin oireita oman, tässä samassa biennalessa tapahtuvan kantaesityksensä puolesta. Minulla oli tuolloin palava kiire pianonsoiton opiskelijoille suunnatun pedagogisen sarjan säveltämisessä. Pikku soittajien oli pakko jo keväällä päästä harjoittelemaan teoksia, jotka sitten kesän jälkeen esitettäisiin teoksen tilanneen Keskisen Uudenmaan musiikkiopiston 40-vuotiskonsertissa. Tammikuun lopulla sain pianosarjan kutakuinkin valmiiksi ja aloin suuntautua Tampere Biennalen kantaesitystä kohti.

Alku on aina minulle hankalin. Pelkään sävellystyön aloittamista samalla tavoin kuin kirjailija tyhjää paperiarkkia. Aika pian kuitenkin jostakin ilmestyi mieleeni prosessi, jota päätin ainakin kokeilla: siinä pitkä ääni vähitellen vaeltaa taukojen erottamien säkeiden alusta ensin keskelle ja sitten loppuun muodostaen lopulta jotakin melodian tapaista. Säkeiden muu materiaali, joka on aluksi kovin hyppivää ja toimeliasta, hidastuu ja sen hypyt pienenevät. Prosessi on siis rauhoittuva. Tästä oli hyvä alkaa, ja pian työ olikin jo täydessä vauhdissa poikien uusia ideoita entisten pohjalta. Tässä noudatin paljolti vanhan opettajani Einojuhani Rautavaaran ohjetta kuunnella, mihin musiikki itse haluaa kehittyä. Eihän musiikki itse toki voi itse mitään haluta, mutta olen ymmärtänyt ohjeen niin, että kun miettii ja kuuntelee jo syntynyttä materiaalia mielessään, niin alitajunta tekee asiat ainakin osittain helpommiksi. Yksikään teoksen osista ei kuitenkaan ole syntynyt kronologisesti alusta loppuun vaan ikään kuin samaan asiayhteyteen liittyvinä paloina, jotka ovat sitten työn kuluessa löytäneet lopullisen paikkansa ja sisältönsä, niin että musiikin suunta on kulloinkin helposti havaittavissa.

Ensimmäinen osa päättyi luontevasti spektrisointuun. Lukuisat liukumat säveltasosta toiseen olivat jo hämärtäneet tasavireisyyden vaikutelmaa, joten mikrointervalleittain viritetty sointu ei lopussa tunnu irralliselta. Spektrisoinnusta sain oivan linkin toiseen osaan, joka sitten esitteleekin niitä oikein kunnolla. Sävellystyö ei tässä osassa kohdannut juurikaan vaikeuksia. Kolmas ja viimeinen osa aiheutti päänvaivaa sikäli, että päättävänä osana sen tulisi jollakin tavoin koota yhteen edellisten osien tärkeimmät elementit ja olla ilmaisultaan aika ilmava. Olivathan kaksi edeltävää osaa muodostuneet jossain määrin päällekarkaaviksi. Osasta tuli aika melodinen ja haikea. Edellisten osien henkilöitä tuntuu vilahtelevan hiukan oudoissa yhteyksissä; puolisävelaskelta pienempien intervallien ja poikkeuksellisten soittotapojen runsas käyttö luo niille auringonlaskun ympäristön.

Teos on lopulta valmis torstaina 22.3. Olo on tyhjä, kuten aina tällaisen rupeaman jälkeen. Onneksi teokselle ei tarvitse enää keksiä nimeä – se on aina uskomattoman vaikeaa. Vaimoni on jo aiemmin todennut että teoksen sointi kuulostaa jollakin tavoin eroottiselta ja nojailevalta, joten nimeksi tulee Conter fleurette. Ranskasta suomennettuna se tarkoittanee flirttailua.

Teatteri-illan hyvä enne

Näin intensiivisen sävellystyön jälkeen on pakko hiukan rentoutua.  Onneksi kotikaupungissani Järvenpäässä on meneillään Värinää-festivaali, poikkitaiteellinen tapahtuma, jota olen itse ystävieni kanssa ollut kymmenisen vuotta sitten perustamassa.

Torstain ohjelmaan kuuluu Raine Ampujan musikaali Varjot irti. Saan houkuteltua naapurin erakon mukaani sitä katsomaan. Musikaalin hyvin onnistuneen esityksen jälkeen päätämme naapurin ja Ampujan kanssa istuskella hiukan kulttuurikapakka Swengissä, joka on itsekin kunnostautunut monen tapahtuman näyttämönä.  Mieli on haikea, sillä kaikkien Järvenpään taiteilijoiden toinen koti on purku-uhan alaisena. Eteenpäin pyrkivän kaupungin tarkoituksena on rakentaa vanhan talon tilalle monikerroksinen liikekeskus, vaikka vastapäiselle tontille juuri nousikin samanlainen hirviö. Urbaanin ihmisen mieli tuntuu olevan ylöspäin niin fyysisesti kuin urakehitystäkin ajatellen. Itse en tuollaisesta piittaa. Olen onnellinen siitä, että olen saanut tehdä työtäni kotona metsässä tarvitsematta matkustaa ympäri maailmaa, ja myös siitä, että olen voinut olla aina kotona lasten palatessa koulusta.

Seuraamme liittyy lisää eri tavoin Järvenpään kulttuurielämässä vaikuttavaa väkeä, ja pian tuleekin jo valomerkki. Kotiinlähdön sijaan päätämme vielä piipahtaa läheisessä karaokeravintolassa. Se on Järvenpään vanhin ravintola, jossa jo Joonas Kokkonen tapasi nuorempana istuskella, mutta niinpä vain sitäkin uhkaa väistyminen tilalle suunnitellun 28-kerroksisen maamerkin tieltä. Mitään edes hetkellisesti pysyvää ei taida näiltä tienoilta löytyä.

Minusta ei ole laulamaan karaokea. Katson hämmästyneenä, kun kaikki muut – jopa naapurin erakko – siihen kykenevät. Olotilani on lähes uskonnollinen: tunnen asioiden olevan tällä hetkellä juuri sillä tavoin kuin niiden pitääkin olla. Matkalla taksiasemalle Ampuja ja naapuri haluvat vielä ravita fyysistä olemustaan parin maahanmuuttajan ylläpitämällä hienolla kioskilla. Äkkiä paikalle ilmestyy todella vaarallisen tuntuinen kiiluvasilmäinen mies, joka taskuaan kaivellen haluaa ilmiselvästi tapella tai jotakin vielä pahempaa. Olemme pulassa, mutta kuin kreikkalaisessa jumalnäytelmässä saapuu seurueestamme jälkeen jäänyt reippaasti yli kaksimetrinen Järvenpäätalon ääni- ja valomies, jonka pelkkä näyttäytyminen vähentää häirikön aggressiivisuutta huomattavasti.

Palaan kotiin, kello näyttää olevan kolme. Huh, olin ajatellut kotiutua ennen puolta yötä, miten tässä taas näin kävi. Taksimatka on päättynyt ison tien varteen, sillä en kehtaa ajattaa uutta ja matalaa autoa huonokuntoista metsätietä perille asti. Kävelymatkaa kertyy vajaat parisataa metriä.

Tarvomme naapurin kanssa pimeydessä lätäköitä vältellen, kun pöllö yllättäen huutaa. Miten syvälle vaikuttava tuo huhuava ääni onkaan! Pidän pöllöä hyvänä enteenä: on kulunut jo seitsemän vuotta siitä, kun lehtopöllö viimeksi pesi kotimetsässäni ja sen poikaset istuivat pihapuissamme taivutellen päitään merkillisiin asentoihin sisälle tuijottaessaan. Liian uteliaalta naapurilta emo iski hatun päästä suojellessaan jälkikasvuaan. Sävelsin silloin sonatiinia huilulle ja klarinetille. Sen nimeksi tuli Harmaa pöllö ja siitä tuli yksi soitetuimmista teoksistani. Pihalla odottaa lyhty, jonka vaimoni on asettanut polun varteen tietä näyttämään. Pöllö huutaa taas. Onkohan pöllö toteemieläimeni, ainakaan se ei vielä huuda minun nimeäni.

Harri Vuori

***

Harri Vuoren teos Conter fleurette kantaesitetään Pyrähdyksiä ja hidastuksia -konsertissa Kalevankankaan siunauskappelissa torstaina 19.4. klo 21.

Olen ollut syyskuun alusta asti New Yorkissa. Uuteen suurkaupunkiin asettuminen on ollut virkistävää ja rutiineja rikkovaa. On läkähdyttävää vertailla eri konserttijärjestäjien tarjontaa, yrittää valita kiinnostavimmat ja samalla varata aikaa omalle työlle. Tuntuu, ettei missään päin maailmaa ole niin paljon konsertteja kuin New Yorkissa.

Äskettäin luonani kävi kuitenkin nuori amerikkalaisviulisti, joka oli viettänyt useamman viikon Pariisissa. Hän ihmetteli, miten siellä voi olla niin paljon enemmän konserttitarjontaa kuin New Yorkissa. Kokemustemme vertailu paljasti, että kyse olikin ongelmasta, johon me kaikki törmäämme jatkuvasti. Ympärillämme on liian suuri informaatiotulva, jonka käsittely vaatii aikaa ja strategioita. Mutta samalla on hauskaa joutua tilanteisiin, joissa vuosia rakennetut strategiat eivät enää toimikaan ja yllätykset luovat uudenlaisia haasteita.

Aivan päinvastoin kuin Pariisissa, tätä kaupunkia leimaa sallivuus, jonka näkee jo katukuvassa ihmisten pukeutumisessa. Missä tahansa pukeissa voi lähteä liikenteeseen, eikä ketään katsahdeta kahdesti. Sama pätee sitten muussakin: olen täällä jo monta kertaa löytänyt itseni konserteista, joissa ympärilläni on kymmeniä, satoja tai tuhansia innostuneita ihmisiä, kun itse mietin vain kuinka livahtaa ulos mahdollisimman nopeasti.

Kun kerron kokemuksistani, monet kyselevät, millaisia vaikutteita olen täältä saanut musiikkiini. Varmaan monenlaisia, mutta luulen, että ne tulevat vasta vähitellen tietoisuuteeni, kun kesäkuussa palaan Eurooppaan. Syksy kului tiiviissä sävellystyössä, enkä huomannut muita vaikutuksia, kuin että piti olla tarkkana, ettei kalenteriin ilmesty mitään työstä poikkeavaa keskellä päivää. Tämä siksi, että asunnosta poistuminen takasi keskityskyvyn menettämisen siksi päiväksi, sen verran energiaa kuhiseva paikka tämä kaupunki on. Nyt uutta teosta aloitellessa alkaa kuhina jo lävistää seinät, eikä työnteko ole niin helppoa kuin kotona Pariisissa. Mutta eihän se sielläkään ole yhtä helppoa kuin maaseudulla, eli kaikki on suhteellista; varmaa kuitenkin on, että eri paikat jotenkin vaikuttavat säveltämiseen ja teosten sisältöön.

Huvittavaa kyllä, vuoteen 1997 asti olin ihan toista mieltä. Olin nimittäin vakuuttunut, ettei paikka, jossa asun ja elän, vaikuta mitenkään musiikkiini. Että kaikki tärkeä musiikkiini liittyvä virtailee vapaana mielessäni, eikä ulkomaailma sitä tavoita. Sitten muutin perheeni kanssa Pariisista vuodeksi Suomeen. Vaikka olen usein Suomessa, ja maa on mielestäni minulle ja perheelleni kaikin puolin tuttu, kaikki oli toisin sinne muutettuamme. Huomasin, etten voinut aloittaa ranskankielistä oopperaa Suomessa, koska minua ympäröi suomen kieli. Syntyi tummia teoksia, joiden inspiraation lähteenä olivat esimerkiksi lumihiutaleen symmetriat. Aloin tajuta, ettei säveltämiseen vaikuta vain ympäristö sinänsä luontoineen, vaan kaikki siinä – kieli, ruoka, ihmiset, kadun tuoksu.

Nyt New Yorkissa ollessani olen tarttunut englanninkieliseen tekstiin, koska se tuntuu ainoalta oikealta työn alla olevaan teokseen. Mutta sitä, miten ihmisten pakonomainen positiivisuus, energisyys tai kaupungin kihinä vaikuttavat ratkaisuihini koskien kaikkia muita musiikillisia elementtejä uudessa kappaleessani, on vaikea vielä arvioida.

Ehkä ensi kesänä, kun alan sulatella New Yorkin vuoteni vaikutuksia ja jatkan sävellystyötä jälleen kotona, huomaan uudenlaisten ajatusten versoavan esiin. Ainakin toivon niin.

Kaija Saariaho

****

Kaija Saariahon teos Asteroid 4179: Toutatis kuullaan Tampere Filharmonian konsertissa Tampere-talon Isossa salissa perjantaina 20.4. klo 19.

Musiikinopiskelijat tuntevat hyvin ilmaisun ”musiikki lähtee hiljaisuudesta”. Tämä pedagogien läpi aikojen oppilailleen kertoma viisaus on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan. Evoluutio on muovannut ihmisen sopeutumaan olosuhteisiin, jossa voimakkaimmat kuultavat äänet muodostuvat satunnaisista ukkosen jyrinöistä sekä lajikumppanien ja ympäröivien luontokappaleiden ääntelyistä. Moottoritie, rakennustyömaa, sähköisesti vahvistettu äänentoisto ja lentokoneiden suihkumoottorin ulina eivät kuulu tuohon palettiin. Silti ne muodostavat metsän huminaa ja tuulen tuiverrusta tyypillisemmän äänimaiseman kaupungistuneessa yhteiskunnassa.

Melu aiheuttaa ihmisille ongelmia: stressiä ja suoranaisia sairauksia. Näin tapahtuu, koska fysiologiamme on muovautunut sopeutumaan savannin äänimaiseman todellisuuteen, ei suurkaupungin ns. ”sykkeeseen”. Ihmisen evolutiivinen kehitys ei siis ole pysynyt hurjalla vauhdilla meluistuneen elinympäristön kyydissä. Suosittelen lukijalle yksinkertaista koetta melun stressivaikutusten toteamiseen: kävele Sörnäisten rantatie (tai minkä tahansa kaupungin mikä tahansa valtaväylä) päästä päähän ilman korvatulppia ja sitten korvatulppien kanssa. Äänenpaineen puolittavat korvatulpat vähentävät ainakin tämän kirjoittajan stressitasoa huomattavasti – pehmeässä hiljaisuuden vaipassa omat ajatuksetkin saa paremmin kuuluviin.

Mitä säveltäjän sitten pitäisi ajatella hiljaisuudesta, musiikkihan on tietyssä mielessä hiljaisuuden vastakohta? Ehkä niinkin, mutta minusta hiljaisuus on ennen kaikkea musiikin, muusikon ja säveltäjän paras ystävä. Hiljaisuus muusikolle on kuin valkoinen kangas kuvataiteilijalle: mahdollisuuksien avain. Mutta hiljaisuus on myös musiikin ylin haastaja. Se on kaunista, rauhoittavaa ja ominaisluonteensa mukaisesti täydellisen organisoitunutta ja asettunutta. Vaatii sävellykseltä paljon pystyä samaan.

Nyky-yhteiskunnassa hiljaisuus on katoava luonnonvara. Kaupunkien viimeisimmät hiljaisuuden turvapaikat löytyvät usein uskonnollisista tiloista: kirkoista, kappeleista ja erilaisista hiljentymishuoneista. Niissä itseni kaltainen sekulaari humanistikin tuntee iloa seesteisen rauhan läsnäolosta. Hiljentyminen musiikin ääreen onnistuu tilassa, joka jo perusolemuksessaan henkii rauhaa ja asettuneisuutta.

Siellä musiikinkin on helpointa soida – hiljaisuudessa.

Olli Virtaperko

* * *

Tampere Biennalen konsertit Tampereen evankelis-luterilaisen seurakunnan tiloissa:

To 19.4. klo 21.00, Kalevankankaan siunauskappeli: Pyrähdyksiä ja hidastuksia
Pe 20.4. klo 12.00, Finlaysonin kirkko: Suomalainen barytontrio
La 21.4. klo 12.00, Finlaysonin kirkko: Cembalon nykypäivä
La 21.4. klo 17.00, Finlaysonin kirkko: Arktinen hysteria